Hoitosuhdetyöskentely

Mielenterveyshoitotyössä hoitajan omalla suhtautumisella ja persoonan käytöllä sekä luottamuksellisuudella on tärkein vaikutus potilaan hoidon kannalta. Hoitosuhdetyöskentely lähtee potilaan tarpeista. Tässä on erityisen tärkeää ensikontakti ja empatian sekä luottamuksen välittyminen potilaalle. (Hyvärinen 2017: luento.)

                                

Koska mielenterveyspotilaiden elämässä on usein ollut pettymyksiä ja traumoja, luottamuksellisuus korostuu yhä vahvemmin ja luottamus on erityisen herkkää. Pienetkin kolhut saattavat huojuttaa luottamusta ja jos luottamus karisee, ei hoitosuhteella voi olla tulevaisuutta. Vain luottamalla hoitajaan, potilas saa oikeasti tunteen siitä, että häntä autetaan eikä häntä hylätä yksin. (Kuhanen ym. 2013: 159.)

Potilasta hoidetaan kokonaisvaltaisesti ja yhteisymmärryksessä hänen kanssaan (toisinaan se ei ole mahdollista, jos potilas on liian sekava). Tärkeää mielenterveyspotilaan hoitotyössä on myös moniammatillisen hoitoryhmän työskentely, kuitenkin niin että potilas saa luotua omahoitajaan luottamuksellisen suhteen hoidon onnistumisen kannalta. Potilaan täytyy luottaa hoitajaan, sillä se on edellytys potilaslähtöisen hoitotyön onnistumiselle. Parhaimmassa tapauksessa hoitohenkilökunnalla ja potilaalla on yhteinen linjaus ja tavoitteet hoidolle. Hoitotyössä tehdään aina hoitosuunnitelma yhteistyössä potilaan ja mahdollisesti myös omaisten kanssa. (Kuhanen ym. 2013: 152-156.)

Hoitosuhdetyöskentelyn vaiheet ovat:

Tutustumisvaihe. Tässä vaiheessa potilas ja hoitajat tutustuvat ja aloittavat luottamuksen suhteen syntymisen. Hoidon tarkoitus ja yhteiset sopimukset tulevat potilaalle selkeiksi. Niiden täyttyy olla hyvin konkreettisia ja seurattavissa olevia. Asetetaan myös tavoite hoidon kestolle.

Työskentelyvaihe. Työskentelyvaiheen vuorovaikutuksessa keskitytään juuri niihin potilaan oireisiin, jotka vaikuttavat hänen elämäänsä. Työskentelyvaiheen tärkein väline on keskusteluapu. Tässä vaiheessa usein esiintyy vastarintaa ja vahvaa tunteiden siirtoa. Hoitajan tulee jakaa potilaan tunteet ja vastata potilaan pelkoihin olemalla läsnä ja luottamuksellinen.

Päättymisvaihe. Tarkoitus on antaa potilaalle tukea vain niin kauan, kuin hän sitä tarvitsee. Hoitosuhde on tullut päätökseen illoin kuin molemmat osapuolet kokevat, ettei hoitosuhdetta enää tarvita potilaan selviytymiseksi. Hoitosuhteen päättyminen ei aina tarkoita, että potilas olisi parantunut vaan hän on myös voinut oppia hallitsemaan oireitaan. (Kuhanen ym. 2013: 170-174; Hyvärinen 2017: luento.)

Hoitajan tulee olla empaattinen, kuunteleva, ymmärtävä, läsnä, ei tuomitseva ja sairauden luonteen mukaan tarpeeksi säännöllinen ja myöskin tiukka. Hoitajalla on niin suuri rooli hoidon onnistumisessa, että pienetkin yksityiskohdat, sanat ja teot, voivat vaikuttaa potilaan paranemiseen niin hyvässä kuin haitallisessakin mielessä. Hoitajan on oltava todella sitoutunut potilaansa hoitoon eikä siinä oman elämän ongelmille ole sijaa tai ainakaan se ei saa millään lailla heijastua hoidossa. Hoitajalla on runsaasti asioita joita hänen pitää pohtia mielenterveyspotilaan hoidossa. Jokainen potilas on yksilö eikä esimerkiksi asioiden suoraan sanominen l. konfrontaatio sovi heistä kaikille. (Hyvärinen 2017: luento.)

Hoitosuhdetyöskentelyssä ilmenee transferensseja. Ne ovat tunteita, joita potilaassa herää omien kokemusten ja henkilöhistoriansa pohjalta ja jotka saattavat heijastua hoitosuhteeseen. Transferenssitunne on positiivinen tai negatiivinen. Jos potilas on erityisen sairas, transferenssitunteet tulevat yleensä herkemmin esille. Nämä tunteet ja reaalinen kokemus ovat aina sekoitus hoitosuhdetyössä. Vastatransferenssitunne on potilaan herättämä tunne hoitajassa. ”Jokin vaivaa minua tässä suhteessa”-lause kuvastaa hyvin tätä tunnetta. Sitä tapahtuu useinkin hoitotyössä, mutta se on tärkeää tunnistaa ja päästä siitä huolimatta hoitotyössä eteenpäin. (Kuhanen ym. 2013: 167; Hyvärinen 2017: luento.)

Hoitosuhdetyöskentelyyn kuuluvat myös täydentävät tunnereaktiot jotka hoitajassa heräävät, kun potilas ei puhu. Nämä ovat tärkeä hoitotyön työkalu potilaan tulkinnan kannalta. Distanssilla tarkoitetaan etäisyyttä, joka hoitajalla on potilaaseen. Rooli on neutraali ja etäisyys käsittää fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen ammatillisen työskentelytavan. Potilas voi tehdä vastarintaa hoidolle, jolloin tuleekin avata potilaan kanssa, mitä hän oikeastaan vastustaa. (Kuhanen ym. 168-169; Hyvärinen 2017: luento.)

Esimerkkinä potilas voi vastustaa puhumista, koska kokee sen pelottavana. Potilas voi kokea pelottavana paranemisen ja hoitosuhteen päättymisen, jolloin hän voi alkaa vastustaa hoitoa.

Hoitajan ammatillisuus täytyy aina muistaa; hoidetaan potilasta ja rooli täytyy kaikesta huolimatta säilyä tarpeeksi etäisenä. Hoidon laatu perustuu aina hoitosuunnitelmaa ja hoidolla on tietty tavoite. Kun tavoite on saavutettu, hoitosuhde päättyy ja hoitajan on pystyttävä päättämään se. Omille tunteille tai kiintymykselle ei siinä anneta sijaa. Toisinaan kuitenkin voi syntyä kiintymys hoidettavaan ja herätä myös tunteita, tällöin on erityisen tärkeää säilyttää ammatillisuus ja miettiä kuinka tällaisesta vasta-transferenssitunteesta voisi selviytyä ilman, että se haittaa hoitosuhdetta. (Hyvärinen 2017: luento.)

Olemme kuitenkin vain ajattelevia ja tuntevia ihmisiä, eikä sille voi mitään eikä sitä vastaan voi väkisin taistella. Voisin kuvitella tilanteen hankaluuden, jos hoitajana potilas herättäisi minussa kiintymystä. Omaa ammatillisuutta täytyy tarkastella ja pohtia ja muistaa aina ammatillisuuden rajat sekä ammattietiikka. Jos tekee työtä seuraten oman ammattinsa etiikkaa ja osana moniammatillista hoitotiimiä, on ehkä vaikeampi ”eksyä”. Uskomme, että jokainen hoitaja tarvitsee kollegiaalista tukea sekä keskusteluapua jaksaakseen.

Hoitajan on osattava kuunnella myös potilaan hiljaisia merkkejä, kun potilas ei puhu. Empatiakyvyn tärkeyttä täytyy korostaa, hoitajan eläytyvä kuunteleminen ja inhimillisyys ovat hoidettavalle mielenterveyspotilaalle todella tärkeitä. Potilaan on koettava olevansa tärkeä ja arvokas vaikka onkin sairas. Jokaisen ihmisen ihmisoikeutta ja ihmisarvoa tulee ehdottomasti kunnioittaa jokaisessa hoitosuhteessa. Hyvässä ja luottamuksellisessa hoitosuhteessa potilas harjoittelee puuttuvia ihmissuhdetaitoja, korjaa vääristyneitä käytöstapoja, saa luottamusta ja kokee onnistumista.

Hoitajan tehtävänä on vahvistaa potilaan omia kykyjä ja auttaa paranemisessa, kuitenkin niin että potilas tekee prosessia itse ja opettelee selviytymään kriiseistä ja vaikeuksista itsenäisesti. Hoitaja ei voi ratkaista potilaan ongelmia yksin, eikä pidäkään. Potilaasta itsestään löydetään voimavaroja ja keinoja jotka myös tulevaisuudessa auttavat häntä.

Hoitajan ja potilaan välinen suhde on dialogista; vastavuoroista ja molemminpuolista. Ihmistä hoidetaan kokonaisvaltaisesti, hänet kuullaan kokonaisuutena ja häntä ymmärretään. Hoitajan on ymmärrettävä oikeasti potilaan maailmaa ja kokemuksia voidakseen asettua hänen rooliinsa ja tarkastella asioita potilaan perspektiivistä. Hoidon on oltava avointa ja läheistä ja potilaan hyväksyvää. (Kuhanen ym. 2013: 155, 157.)

Potilas on hoidossa sairauden vuoksi, mutta sisällä asuu ihminen joka ei eroa meistä muista millään tavalla. Hän on aivan samanarvoinen yksilö, tietenkin oma persoonansa, kuin me muutkin maan päällä. Hän on yhtä tärkeä, osaava, hyväksyttävä ja rakastettava ja se hänen tulee saada hoidon aikana kokea, hyväksytyksi tuleminen.

Hoitaja ottaa potilaan omana itsenään vastaan ja hoitaa potilaan omista voimavaroista ammentaen. Voimaantuminen on tärkeä prosessi mielenterveyspotilailla ja sen avulla löydetään niitä voimavaroja, joita potilaalla on ja joita käytetään paranemiseen. Kun mielenterveyspotilas on aivan rikkinäinen, hoitaja voi ottaa potilaan kestämättömän tunteen kantaakseen mutta palauttaa sen potilaalle, kun hän on tarpeeksi vahva ottamaan sen takaisin ja käsittelemään sen. Hoitaja voi toimia myös potilaan apu-minänä; tekee potilaan puolesta sellaisia päätöksiä joihin hän ei itse kykene. (Kuhanen ym. 2013: 158; Hyvärinen 2017: luento.)

Todella tärkeää hoitajan osata tunnistaa, missä vaiheessa potilas on tarpeeksi vahva. Omahoitajuus kyllä tukee tätä, jolloin potilaan kanssa on pitkään tehty työtä ja prosessi on hoitajan arvioitavissa. Potilas tunnetaan ja hänen edistymistä on läheltä seurattu ja tuettu.

Mielenterveyspotilaan hoitotyö on prosessi ja hoitajan täytyy myös hyväksyä potilaan oma eteneminen ja omien voimavarojen palautuminen. Paraneminen ei tapahdu hetkessä eikä mitään saada heti valmiiksi. Hoitajalta edellytetään myös paljon eikä tällainen työ mielestämme sovi kenelle vain. Uskomme, että alalle vaaditaan kutsumusta ja erityistä mielenkiintoa mielenterveysongelmiin. Itse emme tiedä, olisimmeko tarpeeksi vahvoja auttaaksemme psyykkisesti sairaita ihmisiä, vaikka mielenterveyden ongelmat ovatkin mielenkiintoisia ja haluamme perehtyä niihin. Pelkäisimme ehkä sairastuvamme itse tai ottavamme toisten ongelmat liikaa omalle vastuulleni…Toisaalta onnistumisen kokemukset ovat palkitsevia, ajatus siitä, että voisin auttaa jotakin ihmistä parantumaan ja jatkamaan elämäänsä, on tavoiteltavaa. Ihmisyys on niin moniulotteinen asia, katsoessamme ihmisiä vain ulkokuoreen, emme välttämättä voi tietää, mitä sisällä tapahtuu. Toisaalta on myös pidettävä mielessä; jos ihminen ei halua apua eikä häneen voida käyttää pakkohoidollisia keinoja, emme voi juurikaan tehdä mitään…Pakkohoidolle on aina oltava hoidolliset perusteet (Hyvärinen 2017: luento).

Hoitosuhdetyöskentelyssä suhteen aloittamisen ohella yhtä tärkeää on hoitosuhteen päättäminen. Tämä vaatii suunnitemallisuutta (hoitosuunnitelma) sekä riittävää läpikäymistä. Hoitosuhdetta ei päätetä kuin seinään, mikä voisi olla potilaalle haitallista, vaan se tapahtuu vähitellen. Jos hoitosuhde on ollut pitkä ja intensiivinen, sen päättäminen molemmille osapuolille voi olla vaikeampaa ja kipeämpää kuin lyhyen hoitosuhteen. Hoitosuhteen päättyessä täytyy varmistaa, että potilas pärjää ja jakosuunnitelma on selvillä. Potilas ei saa missään nimessä kokea hylätyksi tulemista, vaan häntä kannustetaan ja tuetaan myös hoitosuhteen päättämisessä. Tämä päätös tulee olla yhteinen ja yksimielinen ja potilaan psyykkinen vointi on etusijalla. Kun onnistunut hoitosuhde on päätetty onnistuneesti, muodostuu potilaalle luottamus hoitohenkilökuntaan sekä luottamuksellinen kokemus yhteistyöstä. Nämä kantavat häntä tulevaisuudessa ja auttavat jaksamaan, vaikka hoitosuhde on päättynyt. (Kuhanen ym. 2013: 173-174.)


Lähteet:

Hyvärinen, Kari. 2017. Luentomateriaali.

Kuhanen, Carita - Oittinen, Pirkko - Kanerva, Anne - Seuri, Tarja - Schubert, Carla. Mielenterveyshoitotyö. 2013. Helsinki: Sanoma Pro Oy.

Toivio, Timo - Nordling, Esa. Mielenterveyden psykologia. 2013. Porvoo: Bookwell Oy.